Kaarlo Alatalo kertoo:
Erään hirvenvasan kohtalo
Elettiin vuotta 1964 Kemin maalaiskunnan Tärkämäojan savotalla. Leimikot olivat kaikki yksityismetsissä. Silloin hakattiin kesä- ja syyskautena kuitupuut, jotka silloin vielä kaikki parkattiin metsässä. Sen verran oli jo edistystä, että pöllit ristikoitiin hevostien varteen, josta ne talvella hevosilla ajettiin talviautotien varteen. Talvella kaadettiin ja ajettiin tukit samanaikaisesti kun pöllit ajettiin hevosilla.
Savotalla oli kahdeksan hengen asuntovaunut hakkumiehille ja ajomiehille sekä keittiövaunu, konttorivaunu ja tietysti sauna. Osa hakkuumiehistä kulki myös kotoa, koska leimikoille oli kylältä maantie matkaa alle kymmenen kilometriä ja tietysti jonkin verran kävelyä. Kämppäalueelle oli metsäautotie.
Eräänä kesäkuun alun sunnuntaina järjesti paikallinen urheiluseura suunnistuskilpailut kyseisellä alueella. Oli se aika vuodesta, kun hirvet vasoivat. Jälkeenpäin kuulimme, että suunnistajat olivat nähneet hirvilehmän vasoineen reitin varrella. Muutamat suunnistajat olivat silitelleet aivan äsken syntynyttä hirvenvasaa. Joitakin päiviä siitä, kun tulin hakkuualueelta kämpälle, kuulin noin parinsadan metrin päässä kämpästä ”määkivää” ääntä. Menin katsomaan, mikä siellä samalla paikalla aina vain ääntelee. Siellä makasi hirvenvasa, eikä se noussut pystyyn, vaikka sitä yritin hätyyttää. Nostimme erään metsurin kanssa sen pystyyn, mutta se ei pysynyt seisaallaan vaan kellahti aina kyljelleen. Toimme sen sitten kämpän pihalle, johon se jäi makaamaan. Kun kokki näki vasan, hän meni keittämään maitoa, jäähdytti sen ja imetti oman sormensa avulla sitä vasalle. Kun hän syötti vasaa tällä tavalla parin päivän ajan, se nousi pystyyn ja alkoi hoiperren liikkua kämpän alueella ja tietysti kiintyi kokkiimme. Tämä kokkimme oli jo iäkkäämpi nainen ja kasvattanut useita omia lapsia, niinpä hän sai hirvenlapsenkin toipumaan.
Kävin kylällä ja kerroin paikalliselle poliisille vasasta ja kysyin. ”Mitä tälle vasalle tehdään.” Hän vastasi. ”Lyökää lihoiksi ja pankaa pathan.” Emmehän me tietysti sitä tehneet, meitähän olisi siitä syytetty. Otin sitten yhteyttä Tervolan riistanhoitoyhdistyksen puheenjohtajaan, joka oli naapurin miehiä. Hän sanoi ottavansa yhteyttä Korkeasaaren eläintarhaan.
Minuun otettiin Korkeasaaresta yhteyttä ja ilmoitettiin, että jos vasa vielä kaksi viikkoa elää, niin se otetaan mielellään sinne. Soitin sitten eläintarhan hoitajalle ja kysyin miten sitä pitäisi ruokkia. Hän vastasi: ”Enpä rupea teitä neuvomaan, jos vasa teillä elää - meidän vasa kuoli.” Pyysi sitten ottamaan parin viikon päästä yhteyttä.
Vasa virkistyi kokin hyvässä hoidossa, ja se kulki metsureiden perässä palstallakin mutta tuli aina kämpälle takaisin, vaikka joskus jo luultiin sen jääneen metsään. Metsurit ristivät tämän maskottimme Severiksi. Emästä ei saatu koskaan mitään havaintoja.
Otin sitten aikanaan yhteyttä Korkeasaareen. Lupasivat lähettää sieltä Tervolan asemalle kuljetuslaatikon, jolla sen voi tuoda junalla Helsingin asemalle. Minun pitäisi olla mukana ja ruokkia sitä välillä. Maksavat kyllä minunkin matkan ja jopa eväsmaidotkin. Kun kuljetuslaatikko tuli, laitettiin vasa siihen. Sitten sitä köröteltiin junalla pitkä päivä kohti pääkaupunkia, minä kolmannessa luokassa ja vasa tavaravaunussa. Helsingin asemalla oli auto vastassa, ja siitä mentiin Korkeasaareen. Vasa pantiin aitaukseen ja minut saaren ravintolaan syömään. Sanoin saaren intendentille, että se on savotalla ristitty Severiksi. Hän sanoi, että sepä oli hyvä tieto. ”Me pidämme sen täälläkin sillä nimellä.” Kävin vielä silittelemässä ja hyvästelemässä savottakaverin ja toivotin pitkää ikää.
Kun muutaman vuoden jälkeen kävin Helsingissä, ajattelin mennä Severiä katsomaan. Korkeasaaressa, kysyin Severi-hirveä, kuulin, että se oli vaihdettu Tanskaan Kööpenhaminan eläintarhaan. Ajattelin, että ehkä joku riikinkukko on saatu tilalle.
Silloinen Lapin riistapäällikkö oli sitä mieltä, että vasaa ei olisi saanut ruveta ruokkimaan vaan olisi pitänyt antaa sen menehtyä metsään. Me nähtävästi teimme väärin, kun jatkoimme sen elämää. Nykyään hoidellaan ja parannellaan luonnoneläinten katkenneita jalkoja ja siipirikkoja lintuja hoidellaan. Näin ne mielipiteet muuttuvat.
Vasa on noussut jaloilleen ja alkaa tutustua savottakavereihin.
